Marokkolaiset katulapset Tukholmassa

2.9.2015 SVT: marockanska gatubarn, tekstittänyt Paavo Tajukangas.

SVT:ltä hyvä dokumentti, tässä muutama poiminta. Blogin lopussa koko ohjelma litteroituna.

Kohdassa 6.26: 

– Viranomaiset ovat aivan kädettömiä kadulla elävien marokkolaisten katulasten takia.

– Kadulla pyörii säännöllisesti joku 200 nuorta iltaisin ja öisin Tukholman cityssä.

Kohdassa 17.22:

2011 jälkeen on vain kaksi alaikäistä käännytetty takaisin Marokkoon. Koska Ruotsin lain mukaan ei ole laillista käännyttää ketään alaikäistä, jos kotimaassa ei ole ketään, joka ottaa vastaan. Ihmettelen, että jos heitä ei kerran karkoiteta, mutta ei myöskään oteta systeemiin sisään, mihin ihmeeseen kaikki sadat lapset sitten menevät. Osalle löytyy vastaus täältä kadulta.

– 10-20 vuoden päästä kaikki heistä tulevat olemaan kovan luokan rikollisia, jos mitään ei tehdä.

10-20 vuoden päästä noita saattaa myös olla hieman enemmän kuin muutama sata.

Katso dokumentti. Suomenkielinen tekstitys.

Kohdassa 12.57:

Mies, joka tulee ravintolaan, on vanhempi ja elää Ruotsissa oleskeluluvan turvin. Hän haluaa nähdä pressikorttini ja haluaa kertoa totuuden katulapsista.

– Se on SVT.

– Hyvä, sitten voimme puhua. Kyse on siitä, että porukat varastaa ja näpistelee. He vahingoittavat ihmisiä. lyövät ihmisiä ja tekevät koko ajan typeryyksiä.

– Hän vain puhuu paskaa meistä.

– Oletko nyt nähnyt mitä tarkoitan? Oletko tajunnut, mistä tässä on kyse?

– Nyt riittää jäbä, anna olla.

– Me koemme tällaista joka päivä.

Harmi, ettei tätä tyyppiä haastateltu enemmän.

Kohdassa 22.21:

Hän matkustaa ilman mitään matkatavaroita, hänellä ei ole mukanaan mitään. Paitsi kännykkä. Kukaan ei kysy passia noustessa laivaan, vaikka hänellä ei sitä kyllä olisikaan.

Kohdassa 33.26:

Mutta ennen kuin Samir pääsee Suomen maankamaralle, pitää hänen mennä rajavartijoiden ohi. Ja siellä tuleekin stoppi. Poliisi on ottanut Samirin sivuun. Minulla on mikrofoni taskussa ja menen lähemmäs, jotta kuulen mitä puhutaan.

– Haluamme nähdä vain passin.

– Kaverillani on passini. Voin hakea hänet.

Kun Samir sanoo, että hänen kaverinsa on hävinnyt hänen passinsa kanssa, minä olen hiljaa.

Samir sanoo suomalaiselle poliisille, että hän on saksalainen. Ihmettelen kuinka helposti hän valehtelee itsensä rajapoliisin ohi. Se osoittautuu aika helpoksi. Samir selittää jotain ja saa mennä. Hän saa vain varoituksen.

– Teillä pitää olla passi aina mukana. Varokaa taskuvarkaita.

– Hän oli kiltti poliisi, ei niin tiukka.

– Kyllä, sanoin, että olen saksalainen. Olisiko hän ollut yhtä kiltti jos olisin sanonut olevani marokkolainen.

Aika tiukka rajavalvonta meillä.

***

Tervetuloa Uppgrad Granskning -ohjelmaan. Tänään tutustumme maailmaan, joista harva meistä tietää mitään. Kyse on marokkolaisista nuorista pojista, jotka tulevat tänne paremman tulevaisuuden perässä, mutta jotka elävät huumeiden, väkivallan ja rikosten varjossa.

Poliisin mukaan on kadulla vähintään 200 poikaa, jotka elävät katuelämää yksin Tukholman keskustassa. Viime vuoden tammikuussa tämä tapahtuma sai suurta huomiota mediassa. Nuori marokkolainen poika kiinniotettiin kovakouraisesti vartijoiden toimesta. Keskustelu pyöri vain kiinnioton ympärillä mutta todellisuus kuvien takana on aivan toisenlainen.

Ruotsissa on yleistynyt juuri marokkolaiset lapset, jotka elävät kokonaan kadulla, jotka välttelevät viranomaisia karkoituksen pelossa. Toimittajamme ja kuvaajamme ottivat selvää, kuinka nämä nuoret ihmiset oikein elävät ja seurasivat heidän elämäänsä monta kuukautta. Tämä on heidän tarinansa.

On myöhäinen huhtikuun ilta. Paikka on Tukholman keskusasema (T-Central). En tiedä vielä tulemmeko saamaan kontaktia heihin, joista haluamme kertoa. Ensimmäinen askel on ylipäätään löytää heidät. Olemme kuulleet, että he pyörivät paikoissa, jossa on paljon ihmisiä… Keskusasemalla, hampurilaisravintoloissa jne.

Vaasankadun McDonald's T-Centralia vastapäätä on yksi sellainen paikka. Täällä on jännitystä ilmassa kaikkina vuorokauden aikoina.

– Ota rauhallisesti!

Ryhmä poikia on aloittanut tappelun. Mutta muutamat muut pojat, jotka istuvat pöydissä, eivät ole huomaavinaankaan tapahtumaa.

– Sanot, että haluat tietää enempi asioita minusta.

– Kerroit, että tulit Tukholmaan tänään. Missä olette olleet?

– Kerron, jos autat meitä. Vai teetkö ohjelmaa vain kertoaksesi, että olemme huonoja ihmisiä ja haluamme elää kadulla...

Pojat eivät halua, että kuvaamme heidän kasvojansa. Ilman tulkkia yritämme kääntää puhetta Google translaterilla, jotta voisimme kommunikoida edes vähän. Pojat, jotka kertovat tulleensa Tukholmaan tänä iltana, sanovat olevansa 14- ja 15-vuotiaita. He ovat matkustaneet aivan omin päin Euroopan läpi. Ja ovat yrittäneet välttää kohtaamasta viranomaisia tai ylipäätään aikuisia. He ovat poikia, jotka elävät kadulla ja on oikeasti vaikea edes tietää, mitkä ovat heidän oikeat nimensä.

– Voin auttaa teitä, mutta tarvitsen enemmän tietoa.

– Hän haluaa auttaa meitä, mutta hän haluaa lisää tietoa meistä

– Mitä informaatiota? Niin, että poliisi tulee ja ottaa meidät kiinni?

He ovat yksinään jättäneet Pohjois-Afrikan taakse ja tulleet Eurooppaan.

– Haluan oppia asioita, työskennellä… Haluan tulevaisuuden. Olemme aina olleet kadulla ja olemme syntyneet kadulla. Esimerkiksi öisin nukun kadulla.

– Entä ystäväsi? Hekin myös, vai?

Ruotsissa on nykyään useita satoja lapsisiirtolaisia, mutta määrästä ei ole mitään tarkkoja lukuja. Haluamme puhua heidän kanssaan ja nähdä millaista elämää he elävät.

– Keitä te olette, kysyn pöydässä olevilta pojilta.

– Sillä ei ole mitään väliä mistä me tulemme. Jos ihminen tulee Afrikasta tai Intiasta... me kuulumme maailmaan. Kuten romanit, en ole yhtään mikään"

Nurkassa kauempana istuu poika, jolla on mustat silmät ja tarkkailee meitä. Hän ei halua, että hänen kasvonsa peitetään ja hän haluaa tutustua lähemmin. Voidaksemme puhua pojan kanssa arabiaa, tarvitsemme tulkin. Hän on 23-vuotias ja tulee myös Marokosta. Hän on opiskelut ja työskennellyt Italiassa, mutta työttömyys iski Etelä-Euroopan kriisin myötä. Sen jälkeen hän matkusti pohjoiseen, kuten monet muutkin.

Juuri nyt ei ole helppoa saada työtä mistään maasta. Ja elämä siirtolaisena Ruotsissa on kovaa. Vaikka tulkillamme on yliopistokoulutus.

– Oletko yöpynyt autossa?

– Ei, nukuin Slussenin McDonald'sissa.

– Pystyykö siellä nukkumaan?

– Miten kuten.

Kun tulkki ja minä menemme Mäkkäriin kahville, emme tiedä, että takanamme tulee henkilö, josta tulee tärkeä ohjelmallemme.

Se on se poika, jolla on musta silmä. Yksi pojista, joka nukkui McDonald'sissa ensimmäisenä iltana. Me menemme hänen seuraansa. Hän on yksi niistä, jotka liikkuvat viranomaisten tavoitettamattomissa.

– Viranomaiset ovat aivan kädettömiä kadulla elävien marokkolaisten katulasten takia.

– Kadulla pyörii säännöllisesti joku 200 nuorta iltaisin ja öisin Tukholman cityssä.

– Kuinka vanhoja he ovat?

– Iät ovat todellakin jotain yhdeksää vuotta ja ylöspäin.

Viranomaiset yrittävät sijoittaa tänne matkustaneet marokkolaiset lapset asumisyksiköihin. Heitä yritetään auttaa hakemaan turvapaikkaa. Mutta on tavallista, että lapset karkaavat takaisin kadulle. Haluamme tietää miksi. Samir on yksi näistä katulapsista.

– Olet matkustellyt yksin nyt neljä vuotta. Miten pystyt elämään noin?

– En tiedä. Minä vain jotenkin elän, kuten näet.

– Missä nukut?

– Kadulla.

– Mutta missä? Eihän ihminen voi kadulla nukkua, sielllä on kylmä.

– Kuljeksin vain ympäriinsä.

– Mitä teet kun tunnet itsesi hauraaksi ja yksinäiseksi?

– Minulla on jumala.

Samir itse sanoo olevansa 14-vuotias. Mutta hänen, tai muidenkaan poikien ikää on mahdoton kontrolloida yhtään mitenkään. Mutta se on varmaa, että hänen elämänsä ei muistuta mitenkään sitä elämää, jollaista ruotsalaiset teini-ikäiset elävät.

Samir ei halua kuulla puhetta, että viranomaiset tai sosiaalitoimi voisi auttaa häntä. Hän tietää, ettei luota heihin.

– Etkö ole tavannut ketään Ruotsissa, joka haluaisi auttaa sinua, tai missään toisessa maassa? Johonkin, johon olisit voinut luottaa?

– Ei, ei. Kuten sanoin kukaan ei voi auttaa, paitsi jumala.

Nyt olemme yhdessä yksinäisen kodittoman teini-ikäisen kanssa ja on keskiyö. Ainoa syy miksi Samir ylipäätään puhuu kanssani on se, että en ole sosiaalitoimesta, maahanmuuttovirastosta tai poliisista. Tämä poika muuttaa kaikki ennakkokuvitelmat yksintulleista pakolaispojista, joita minulla on mahdollisesti ollut. Hän tekee kaikkensa näyttääkseen aikuiselta. Jos nyt soittaisin sosiaalipäivystykseen, tietäisin, että olisin puhunut Samirin kanssa viimeisen kerran.

Tulemme tapaamaan useampia Samirin kaltaisia poikia, jotka käyttäytyvät ja olevat aivan jotain muuta kuin mitä olemme oppineet Ruotsissa odottamaan nuorelta tai teini-ikäiseltä.

– Siis ruotsalaiset sanovat, että Marokko on hieno maa. Marokossa on paljon köyhiä ihmisiä. Siellä on myös rikkaita. Siksi me tulemme tänne Ruotsiin, jotta saisimme apua. Mutta kun tulemme tänne, emme saa apua. He sanovat että Marokko on hieno maa… Sitten me alamme tekemään typeriä asioita, joka on ongelma.

– Siis vain siksi, että on pakko vai?

– Me emme saa rahaa, me emme saa yhtään mitään. He sanovat, että olemme kriminaaleja, mutta mitä me tekisimme muuta?

– Miksi te tulette tänne McDonaldsiin ja istutte täällä...

– Miksi me tulemme tänne? Syömään, tapaamaan kavereita... ja myymään huumeita.

– Nyt pilailet...

– En minä pilaile. Täällä on monia, jotka myyvät huumeita. Me selviydymme kyllä hyvin täällä Ruotsissa.

– Me haluamme olla täällä ja selviytyä itse. Emme halua myydä huumeita. Emme halua myydä huumeita.

– Mutta eihän huumeidenkaan myynti mitään helppoa ole?

– Pitäiskö meidän elää kadulla kuten romanit? Katso romaneja, he asuvat kadulla. En minä halua tulla samanlaisiksi kuin romaanit. Minäkin haluan rahaa, haluan perheen ja auton… Haluan hienon elämän.

– Mutta jos myy huumeita niin muutkin ihmiset tulevat kärsimään.

– Jos minä myyn huumeita, saan siitä rahaa elääkseni ja saan syödäkseni… Jos en tee mitään, silloin joudun olemaan vain kadulla.

Pojat sanovat, että eivät ole saaneet apua Ruotsissa. Mutta pikkuhiljaa ymmärrän, että kun pojat puhuvat avusta, se ei tarkoita asuntoa tai toimeentulotukea –  vaan kaikista tärkeintä –  papereita.

Oleskelulupa, joka antaa heille oikeuden työskennellä Ruotsissa. Ja itse hankkia itselleen tulevaisuus.

– Ensimmäisenä päivänä kun tulin Ruotsiin, he ottivat minut maahantulotarkastukseen, okei. Mutta en saanut mitää syömistä. Mutta tulin tähän maahan työskentelemään ja tienaamaan rahaa.

Yhtäkkiä he nauravat huumeiden myynnille. Aihe on ehkä liian rasittava tai  traaginen.

– Siis kaikki marokkolaiset lapset, jotka tulevat tänne, eivät saa mitään apua. He aloittavat silloin huumeiden myynnillä.

Kun tunnelma rentoutuu, tapahtuu jotain

– Oletko jostain oikeasta mediasta? Saanko nähdä oikean mediakorttisi?

Mies, joka tulee ravintolaan, on vanhempi ja elää Ruotsissa oleskeluluvan turvin. Hän haluaa nähdä pressikorttini ja haluaa kertoa totuuden katulapsista.

– Se on SVT.

– Hyvä, sitten voimme puhua. Kyse on siitä, että porukat varastaa ja näpistelee. He vahingoittavat ihmisiä. lyövät ihmisiä ja tekevät koko ajan typeryyksiä.

– Kauan sitten ihmiset saivat apua maahanmuuttovirastolta, mutta eivät nykyään. Mitä me tekisimme muuten?

– Minä sanon vain totuuden, kuinka se on.

– Jos he antaisivat minulle oleskeluluvan, ei minun tarvitsisi varastaa.

– Poliisi tulee ja ottaa sinut kiinni ja antaa selkää. Hoida oleskelulupa sen sijaan.

– Jos emme saa sitä, sinäkö meille annat ruokaa?

– Minä puhun varkaista ja bandiiteista. Varkaalla ja varkaalla on eroja.

– Hän vain puhuu paskaa meistä.

Vuoden 2011 jälkeen, kun marokkolaisia poikia alkoi ilmestyä Ruotsiin, on runsaat  tuhat yksintullutta alaikäistä hakenut turvapaikkaa täältä. Vähemmän kuin 5 % on saanut oleskeluluvan. Tämä johtuu siitä, että Marokossa ei katsota olevan mitään konfliktia. Tämä ei anna tarvetta perussuojalle, maahanmuuttoviraston mukaan.

Mutta esimerkiksi syyrialaiset ja afganistanilaiset lapset, heistä yli 80 % saa oleskeluluvan. Tämä aiheuttaa suurta vihamielisyyttä marokkolaisissa pojissa.

– Oletko nyt nähnyt mitä tarkoitan? Oletko tajunnut, mistä tässä on kyse?

– Nyt riittää jäbä, anna olla.

– Me koemme tällaista joka päivä.

– Olen raivoissani mitä hän sanoi. Että olemme kriminaaleja. Emme me ole kriminaaleja. Siis me tulemme tänne... tulemme tänne työskentelemään, mutta emme saa työtä.

– Ajatteletko koskaan niitä ihmisiä, jotka kärsivät huumeista. Tulevat riippuvaisiksi, sairaiksi...

Ehkä jopa kuolevat. Ajatteletko sitä?

– Eihän se ole hyvä asia, mutta emme me voi tehdä mitään. Jos me saamme apua, ehdottomasti menemme töihin.

– Kerro mitä kaverillesi tapahtui!

– Minulla oli yksi kaveri, kuten me, hän tuli Ruotsiin ja kuoli täällä.

– Kuoli?

– Kyllä, hän kuoli täällä. Kukaan ei auttanut häntä.

– Mitä tapahtui, kuinka vanha hän oli?

– Hän oli 17-vuotias. Hän ei saanut apua. Hän vain oli kadulla, sitten hän alkoi vetämään huumeita ja sitten hän vain kuoli.

– Mitä huumeita hän käytti?

– En tiedä tarkalleen. Hän vain kuoli.

Monet pojista ovat asuneet kadulla jo parivuotiaasta lähtien.

Vanhemmat ovat kuolleet tai ovat hyvin köyhiä. Vanhemmat pojat kasvattavat nuorempia kavereitaan. Ensin kadulla Casablancassa tai Tangerissa, myöhemmin täällä Euroopan kaupungeisssa.

– Hei odota vähän...

Pitää lopettaa nyt, kohta tässä on taas tappelu.

Euroopan vapaa liikkuvuus on tehnyt sen, että nuoret voivat liikkua aivan vapaasti Euroopan  kaupunkien välillä. Ihan kuin vanhemmatkin siirtolaiset, ilman passia ja papereita.

Kun tutkin maahanmuuttoviraston lukuja, huomaan, että tuskin viidelle prosentille on myönnetty oleskelulupa.

2011 jälkeen on vain kaksi alaikäistä käännytetty takaisin Marokkoon. Koska Ruotsin lain mukaan ei ole laillista käännyttää ketään alaikäistä, jos kotimaassa ei ole ketään, joka ottaa vastaan. Ihmettelen, että jos heitä ei kerran karkoiteta, mutta ei myöskään oteta systeemiin sisään, mihin ihmeeseen kaikki sadat lapset sitten menevät. Osalle löytyy vastaus täältä kadulta.

– 10-20 vuoden päästä kaikki heistä tulevat olemaan kovan luokan rikollisia, jos mitään ei tehdä. Jos yhteiskunta satsaa heihin nyt, tienataan rahaa vielä monta kertaa tulevaisuudessa.

– Eli muuten ei ole mitään valoa tulevaisuudessa, jos mitään ei tehdä?

– Ei, jos elää tällaisessa ympäristössä, on todella vaikea tulla takaisin tavalliseen sosiaaliseen elämään. He elävät kadulla todella kovaa elämää. Yhteiskunta ei ota heitä huomioon sillä tavalla kuin sen pitäisi.

– Minkälaista heidän elämä on poliisin näkökulmasta?

– He ovat lapsia ja elävät kadulla. Heitä käytetään hyväksi vanhempien rikollisten suunnalta. Olemme nähneet nuoria, jotka tekevät asuntomurtoja elättääkseen itsensä. He myyvät huumeita ja tekevät taskuvarkauksia ja pystyryöstöjä. He tekevät sitä pysyäkseen hengissä.

– Ketkä käyttävät heitä hyväksi?

– Vanhemmat Sergelin torilla pyörivät rikolliset.

Niin kauan kuin alaikäinen elää Ruotsissa, vaikka onkin saanut kielteisen päätöksen turvapaikkahakemukseensa, on henkilöllä oikeus asuntoon, ruokaan ja 24 kruunun (2,60 euron)  päivärahaan. Kuitenkin he vain häviävät, kolmasosa yksintulleista marokkolaisista katulapsista, katovat asumuksistaan. Ja häipyvät kokonaan turvapaikkasysteemistä.

Osa häviää ennen kuin he saavat edes vastausta turvapaikkahakemukseensa.

– Kuinka nämä lapset voivat?

– Huonosti, todella huonosti. Kenenkään lapsen ei pitäisi elää kadulla.

– Mutta entä kun he tekevät vastarintaa ja häviävät?

– Yhteiskunnan ei pidä antaa lasten päättää haluavatko he asua kadulla vai kotona. Ei heidän pidä odottaa, että lapset hakeutuvat sinne vaan heidät pitää etsiä.

– Osa sanoo, että he asuvat jossain, vaikka istuvat täällä McDonaldsissa. Tai täällä Plattanilla (Sergelin torilla) myöhään yöllä. Mitä luulet mistä se johtuu?

– En, mutta se on inhottavaa kun se on niin. Monet asumisyksiköt eivät ota sitä vastuuta, mitä pitäisi vaan lapset saavat liikkua miten haluavat.

Myös poliisissa epäillään, että nuorten asumisyksiköissä on suuria puutteita. Asia on huomioitu myös medioissa sekä asian tiimoilta sosiaalitoimen taholta tehdyssä raportissa. Henkilökunnasta puolelta uupuu riittävä koulutus. Monilla lapsilla ei ole säännöllistä yhteyttä sosiaalivirkailijaan. Ja tapaamiset voidaan usein hoitaa ilman tulkkia.

Seuraavana päivänä istun Suuren Moskeijan lähistöllä Södermalmilla. Olen sopinut tapaamisen Samirin kanssa. Poika, joka on uusi Ruotsissa, ja kertoo olevansa 14, eikä halua olla tekemissä ruotsalaisten viranomaisten kanssa. Hän ei ole ollut kauaa täällä, mutta on taas matkalla jonnekin. Hän sanoo, että aikoo matkustaa edelleen Suomeen. Haluan tietää miksi, mutta en saa vastausta.

Itse en voi käsittää, miten alaikäinen poika voi matkustaa omin päin ympäri Eurooppaa. Kuinka voi elää kädestä suuhun, ilman henkilöpapereita ja ilman rahaa. Teemme päätöksen ja seuraamme jonkin matkaa Samiria. Itse haluan ostaa lounasta, mutta Samir ei halua syödä.

Tänään hän ei halua myöskään puhua. Hän kertoo, että ei ole nukkunut juuri ollenkaan neljän vuorokauteen.

– En ole nukkunut neljään vuorokauteen. Setä hei, voitko sammuttaa sen kameran!

McDonald'sissa Samir nukahtaa siltä istumalta. istuviltaan pöytään. (paikka on nyt siis Slussenin McDonald's).

Hän matkustaa ilman mitään matkatavaroita, hänellä ei ole mukanaan mitään. Paitsi kännykkä. Kukaan ei kysy passia noustessa laivaan, vaikka hänellä ei sitä kyllä olisikaan.

Samir on kyllästynyt minuun. Hänen mukaansa puhun liikaa sosiaalitoimesta. Hän meinaa, ettei hänellä ole sen kanssa mitään tekemistä.

– Minä ja sosiaali olemme vihollisia. En tykkää sosiaalista. En halua valtion apua. En tykkää heidän säännöistää kuinka minun tulisi elää. En halua mitään heiltä. Haluan vain olla rauhassa. He tekevät vain pahempaa ihmisten elämstä.

– Ruotsissa 14-vuotias katsotaan vielä lapseksi. Oletko omasta mielestäsi lapsi?

– Ei, en tunne itseäni pieneksi.

– Ai et? Miksi et?

– Koska minulla ei ole ketään, joka huolehtisi minusta kuten lapsista huolehditaan. Minulla ei ole isää, ei äitiä eikä koulua. Ei kotia... kuten lapsilla. Vaikka he tulevat isoiksi, kutsutaan heitä silti lapsiksi. Mutta minulla on vain minä itseni. Ei ole paikkaa missä nukkua. Ymmärrätkö vaiko etkö? Voiko pikku lapsi hankkia itselleen yöpaikan? Tai vaatteita? Enpä usko.

Samir kertoo, että hänen isänsä on kuollut ja äitinsä köyhä ja sairas. Hän oli 10-vuotias, kun hän piiloutui Marokossa Tangerissa veneeseen ja jätti maan.

– Piilouduin rekka-autoon, joka oli lastattu kiinnitysremmeillä. Piilouduin remmien sekaan. Veneen nimi oli Armas Motre. Pääsin Espanjaan ja poliisi otti minut kiinni. Jouduin lastenkotiin. Sitten olin siellä, mutta en tykännyt paikasta. Jouduin vaikeuksiin. Sitten matkustin Ranskaan, jossa viivyin viikon päivät. Sitten matkustin Saksaan ja sieltä tänne.

Kun olemme tavanneet muutaman vanhemman pojan, jotka sanovat myyvänsä huumeita, mutta eivät ymmärrä, miksi muut kutsuvat heitä rikollisiksi. En tiedä oikein mitä uskoa, mutta Samir sanoo, että ei tekisi koskaan laittomuuksia. Mutta en halua painostaa nuorta poikaa TV:n edessä asioista, jotka voisivat olla hänelle vaarallisia paljastua. Kysyn, että miksi hän on karannut niistä lastenkodeista tai asumisyksiköistä, joissa hän on asunut.

– Kun lapsi jätetään lastenkotiin, tulee lastenkodista silloin vanhemmat. Ja sitten sinne tulevat poliisit, jotka laittavat käsiraudat. Sitten häntä kuulustellaan ja kun huomataan, että hän ei olekaan syyllinen, kuka palauttaa hänen maineensa? Hän kokee tulleensa loukatuksi ja tulee surulliseksi. Jos hän kokee tulleensa nöyryytetyksi niin hän alkaa tehdä kaikkia tyhmyyksiä.

Mutta kadulla asuminenhan on vielä vaikempaa, yritän väittää vastaan.

– Ei, päinvastoin. Se, joka elää kadulla, elää paremmin. Se, joka elää lastenkodissa, hänellä on ongelmia. On yksi asia, jota he pelkäävät. Heillä ei ole esimerkiksi ruokaa, mutta he eivät voi varastaa. Silloin vain sulkeutuu. Haluaa vain itkeä, sillä on ahtaalla. Ja on olemassa porukkaa, jotka käyttävät tätä hyväksi. Poika tapaa tuolloin esim. miehen, joka tarjoaa seksiä pikku rahaa vastaan. Se on pahinta mitä voi tapahtua. Sillä kyse on lapsista, jotka eivät tajua sitä.

Olen oppinut yhdeltä näistä pojista marokkolaisen sananlaskun, se kuuluu: ottaa ruokaa leijonan kidasta. Se on asia, joka lasten pitää osata, sillä he eivät ikinä ole saaneet mitään ilmaiseksi. Samirin maailmassa sanalla "apu" on aina joku taka-ajatus.

– Haluamme tietää kuka henkilö on, joka auttaa meitä. Ilmaisia lounaita ei yksinkertaisesti ole olemassa. En ole pyytänyt apua enkä ruokaa. Se vain tuli luokseni. Mutta haluan tietää, kuka omistaa sen lautasen, joka antaa minulle ruokaa.Miksi hän antoi sen minulle? Ymmärrätkö?

– En.

– Minä selitän. Jos joku antaa sinulle jotain, miksi tämä henkilö antaa sinulle sen?

Minun ja Samirin välillä tulee nyt jonkinlainen kulttuuritörmäys. Hän ei todellakaan näytä ymmärtävän käsitettä "apu".

– Apu on tarkoitettu niille, jotka sitä tarvitsevat. He eivät tee sitä itsensä takia. Tämä yhteiskunta ei halua, että on ihmisiä, joilla ei ole ruokaa. Se on tärkeä Ruotsissa.

– Kuka tämä mies on, joka tekee sellaista. Haluan tietää.

– Se on valtio tai kunta, joka maksaa. Kaikki ruotsalaiset maksavat veroja. Politiikot tekevät budjetin… jotta verorahoja voidaan jakaa köyhille, jotta nämä eivät elä nälässä. Tämä on paremmin kuin Marokossa. Tämä on parempi yhteiskunta.

Minä olen juuri väittänyt, että Ruotsi on parempi yhteiskunta kuin Marokko. Onko todellakin niin, että Samirin ymmärtämättömyys maamme hyvää tahtoa kohtaan, provosoi häntä? Mutta Samirilla on vastaus.

– Mutta miksi sitten sosiaalin ulkopuolella nukkuu porukkaa? Heille ei anneta turvapaikkaa eikä paikkaa missä nukkua. He nukkuvat kadulla tai asemilla.

Hän haaveili elämästä Euroopassa ja tuli tänne jo 10-vuotiaana. Mutta haave on särkynyt, Samir sanoo. Hän haluaa tienata rahaa ja lähettää sitä äidilleen. Mutta hän ei ole soittanut hänelle puoleen vuoteen. Samir sanoo, että hänellä ei ole mitään hyviä uutisia äidilleen.

– Ymmärrätkö, äiti joka synnytti sinut… Ei ole normaalia, ettei voi koskaan enää tavata häntä. Äitisi pitäisi kuolla vierelläsi. Ymmärrät varmasti mitä tarkoitan.

– Oletko huolissasi hänestä?

– Hän synnytti sinut ja kärsi takiasi. Sitten hän halusi uhrata sinut  Eurooppaan, joka imee vertasi.

– Oletko huolissasi hänestä?

– Tietenkin. Hän on äitini.

– Ajatteletko paljon häntä?

– Tottakai. Mutta älä puhu enempää nyt. Yritän olla ajattelematta asiaa. Anna olla nyt.

Kun laiva on matkalla, nukkuu Samir hytissään.

Mitä hän oikein aikoo Suomessa. Tietääkö hän edes mitään siitä maasta. Sitä en oikein tiedä. Odottaako joku Samiria Suomessa? Onko hän saanut jotain vihiä, että Suomessa olisi töitä? Vai onko matka vain seikkailua?

Jos Samirilla onkin jotain suunnitelmia, niin ainakaan minulle hän ei ole kertonut yhtään mitään.

Kun kysyn, mitä oikein teemme laivalla, hän kohauttaa vain olkapäitä.

– Voitko lähettää myöhemmin tekstiviestin, että kaikki on okei.

– Jos jumala suo.

– Muutoin emme tiedä mitä tapahtuu.

– Ja jos muutat mielesi, voit tulla meidän kanssa takaisin.

– Eikö mennä jo tästä...

Mutta ennen kuin Samir pääsee Suomen maankamaralle, pitää hänen mennä rajavartijoiden ohi. Ja siellä tuleekin stoppi. Poliisi on ottanut Samirin sivuun. Minulla on mikrofoni taskussa ja menen lähemmäs, jotta kuulen mitä puhutaan.

– Haluamme nähdä vain passin.

– Kaverillani on passini. Voin hakea hänet.

Kun Samir sanoo, että hänen kaverinsa on hävinnyt hänen passinsa kanssa, minä olen hiljaa.

Samir sanoo suomalaiselle poliisille, että hän on saksalainen. Ihmettelen kuinka helposti hän valehtelee itsensä rajapoliisin ohi. Se osoittautuu aika helpoksi. Samir selittää jotain ja saa mennä. Hän saa vain varoituksen.

– Teillä pitää olla passi aina mukana. Varokaa taskuvarkaita.

– Hän oli kiltti poliisi, ei niin tiukka.

– Kyllä, sanoin, että olen saksalainen. Olisiko hän ollut yhtä kiltti jos olisin sanonut olevani marokkolainen.

Samir sanoo, että saamme seurata häntä keskustaan, mutta sitten meidän pitää häipyä. Ja lopettaa kuvaamien. Teen viimeisen yrityksen saadakseni tietää enemmän.

– Tapaatko jonkun täällä Helsingissä. Etkä tunne ketään täältä?

– Hänen ei pidä kysellä kysymyksiä täällä bussissa. Hän puhui meidät puhki laivassa ja nyt saman täällä.

– Hei sitten. Huolehdi itsestäsi.

– Hei sitten "sisko".

Me käännymme takaisin laivalla Tukholmaan. Olen varma, että en enää koskaan tapaa Samiria. Mutta Samir tulee kuitenkin näyttelemään jatkossakin suurta roolia marokkolaisten katulasten roolissa.

– Casablanca ei hyvä. Ihmiset Casablancassa, asemalla… Liimaa... se ei ole hyvä. Käännä! Lapset ovat pieniä. Heillä ei ole äitiä, isää, sisaruksia. He imppaavat vain liimaa.  

– Sinäkinkö?

– Kyllä, imppasin liimaa ja poltin hashista. Unohtaakseni. Mitä sitä pienenä tekee mutta selviytyäkseen?

Hänellä ei ole asuntoa Marokossa eikä mitään sijaa.

– Ei kotia, ei työtä, ei yhtään mitään… Sitä kerjää dirhameita ihmisiltä ja he käskevät painua tiehensä.

– Eli sinä kerjäsit ja ihmiset käskivät häipyä. Kuinka vanha olet?

– Minäkö? Olen 10 vuotta. Asemalla lapset ovat 13-14 -vuotiaita ja käyttävät liimaa. He käyttävät liimaa ja poliisi lyö heitä. Lapsilla on aika kurja elämä. Poliisi tekee heidän elämänsä vieläkin vaikeammaksi.

Jusef sanoo, että hän tuntee paljon poikia, jotka pelkäävät poliisia. Ja että hän ei edes hae turvapaikkaa.

– Kerroin heille, että Ruotsi on hyvä maa. Minä sanon heille, että hakekaa turvapaikkaa, mutta he pelkäävät karkoitusta.

Pohjoisafrikkalaiset siirtolaiset löysivät ennen pimeää työtä maatalouden alalta Espanjasta. Myös alaikäiset. Talouslaman jälkeen monet yrittivät etsiä onneaan pohjoisesta. Heidän joukossaan nämä marokkolaiset pojat.

He ovat yksin riskeeranneet elämänsä Välimeren yli, piiloutuneena rekka-auton akselin päälle päästäkseen Eurooppaan. Mutta Eurooppa ei ollutkaan sellainen, jollaisesta he haaveilivat.

– Hienoa musiikkia. Heijaa Sverige!

Jusef ja hänen kaverinsa eivät oikein taida ymmärtää mitä näytöstä he todistavat. Marokkolaiset pojat ovat täysin ulkopuolella poliittisesta ja sosiaalisesta yhteväisyydestä. Heillä on vain toisensa. Ja tulevaisuus Ruotsissa – paperittomana.

– Täällä on siis porukkaa, jotka poliisin mukaan tekevät paljon rikoksia. He ovat nyt lapsia. Tulevaisuudessa he ovat aikuisia. Ja paperittomia ja kuitenkin elävät täällä… Mitä ajattelet tästä, mikä on ongelma?

– Kun katsomme lukujamme ja puhumme niiden kanssa, jotka tapaavat näitä lapsia - holhoojat, sosiaalitoimi, poliisi jne. Kukaan heistä ei ole sitä mieltä, että tämä on hyvä kehitys.

Ja siitä huolimatta minkä ikäisiä he ovat, monet nuoria aikuisia, he jatkavat samaa kuviota. Minulla ei ole mitään hyviä ratkaisuja tähän asiaan. Kun kysymyksessä siis on kuinka me ratkaisemme tämän asian. Kuinka se vaikuttaa yhteiskuntaan ja yksittäiseen henkilöön. En tiedä. Kuinka me tavoitamme heidät?

On kesä ja suuren moskeijan puiston penkeistä on tullut katulasten kokoontumispaikka.

– Mitä on tapahtunut?

– Ah, paljon huumeita ja viinaa...

– Sinäkö?

– Ei vaan joku toinen ruotsalainen.

– Onko joku ruotsalainen tehnyt sinulle tämän?

– Jep, isolla veitsellä.

Aiemmin tapaamamme pojat ovat hävinneet ja nyt paikalla on uusia poikia. He näyttävät maapläntin, jossa tapaavat levätä ja nukkua.

– Kiitän jumalaa, että täällä ei onneksi ole aaveita. Täällä on vain rottia. Vannon, että pelkään rottia. Se on normaalia. Jos joku heittää jotain niin herään nopeasti ja katson ympärilleni ennen kuin nukahdan uudestaan. Tämä on ihan kuin viiden tähden hotelli.

Kun hämärtyy, tulevat vanhemmat viinanmyjät ja huumekauppiaat. Täällä välitetään varastettua tavaraa eteenpäin. Mutta tappelun jälkeen siivotaan paikat. Suoraan ravintolan edessä vaaditaan hiukan käytöstapoja. Ravintolan omistaja vaatii sitä. Ramadanin aikaan ravintoloitsija tarjoili ruokaa marokkolaisille katulapsille ja muille kodittomille.

– Tämä on todella traagista. Osa käyttää huumeita, osa juo viinaa. Osa nukkuu kadulla. Moni voi huonosti kun näkee nuo lapset, joilla ei ole sukulaisia, ei vanhempia. He eivät käy koulua edes. Heillä ei ole mitään tekemistä, vain puhua, rääkyä ja tapella… ja juoda viina ja vetää huumeita. Näethän tuon itsekin.

Pojat ovat hyväksyneet, että voimme seurata heitä erääseen salaiseen paikkaan. Homma hermostuttaa hiukan, sillä kello on kolme yöllä. Ja matka jatkuu ulos kaupungista suoraan keskelle metsää.

– Suojelkoon jumala sinua

– Voitko tulkata.

– Miten tyttö tulee ylös?

– Eikö täällä asu ketään?

– Älä ole huolissasi, olen tuntenut tämän paikan jo yhdeksän kuukautta.

– Kestääkö tämä lattia...

Tämä on hylätyn kesämökin ullakko.

Paikalla on makuupusseja.

– Katsomme vanhempia tuolla ulkona ja näemme miten meidän nuorten tulevaisuus tulee menemään. Haluamme juuri samaa ja teemme kuten he tekevät. Siis ne, jotka nukkuvat ulkona. Huumeet ovat tehneet heistä sellaisia kuin he ovat. Heistä on tullut kuin aikuisia. Meistä tulee ihan samanlaisia jos teemme kuten he, mutta me emme halua samanlaisiksi. Me emme halua käyttää huumeita vaan urheilla.

– Kaikille teille ohjelman katsojille: katsokaa kasvojamme ja sanokaa, kuuluuko tällaiset kasvot kadulle. Ei, Mekin haluamme olla mukana nostamassa tätä maata.

– Jos on ongelmia huumeiden, varkauksien ja sellaisten kanssa, niin kuinka luulette, että ruotsalaiset haluavat auttaa teitä?

– Me rukoilemme jumalaa, että ne, jotka kuuntelevat meitä, tuntevat meidät myös. Tuntea kuin olisimme heidän omia lapsia. Me emme vaadi mitään. Me haluamme vain olla käytettävissänne tulevaisuudessanne jos olette meidän käytettävissämmme tänään. Niillä, joilla ei ole mitään, ovat pakotettuja tekemään sitä mitä osaavat.

Poikien ei oikeasti tarvitse asua ulkona, sillä heillä on oikeus sosiaalitoimen tukiasuntoon. Ainakin siihen asti, kunnes täyttävät 18. Mutta he eivät tunne oloaan turvalliseksi asumisyksiköissä. (HVB-hemmet).

He sanovat, että viranomaiset osaavat huijata. Kun pojat täyttävät 18, voi maahanmuttovirasto karkoittaa heidät ilman, että heillä on Marokossa mitään.

Mutta he valitsevat mieluummin elämän täällä paperittomana kuin vapaaehtoisesti palaavat Marokkoon. Mutta pojat eivät oikein tunnu tajuavan, että maahanmuuttovirasto ei kuitenkaan voi karkoittaa heitä edes aikuisina.

Jotta heidät voitaisiin palauttaa Marokkoon, pitäisi heillä olla joku henkkari, jota monilla ei ole ollut koskaan. Ja Pohjois-Afrikan maat eivät auta Ruotsia identifioimaan karkoitettavia henkilöitä.

– Miksi Pohjois-Afrikan viranomaiset ovat niin tiukkoja tässä asiassa? Monet muut maat tekevät yhteistyötä karkoitusasioissa.

– Yksi selitys, jonka olen saanut, että kyse ei ole Ruotsin ja Marokon välisistä suhteista vaan Pohjois-Afrikan ja EU:n välisestä asiasta. Asia koetaan siten, että Eurooppa on sulkenut rajansa kohti Pohjois-Afrikkaa. Eli sinne on pystytetty aitakin. Ne henkilöt, jotka haluavat vierailla Euroopassa on suljettu sataman ulkopuolelle aidalla Marokossa. Tämä siis nähdään ongelmana. Kalastuspolitiikka on sitten ihan eri asia.

– Tämä on siis politiikkaa?

– Tämä on käsitys, että viranomaiset vaikuttavat tavallaan, asettavat kysymksiä maille, on eri asioita jne. Joten voi olla käsitys, että politiikasta on kyse.

Kadulla on todella paljon nuoria poikia ja se tulee selväksi kun tapaamme erään, joka kertoo olevansa 12. Hän vaikuttaa todella huumetokkuraiselta ja emme pysty puhumaan hänen kanssaan. Myöhemmin saamme tietää, että poliisi on noukkinut hänet kyytiinsä.

Ismael on vähän muita vanhempi. Hän kertoo saaneensa paniikin kun näki äitiään lyötävän Marokossa. Hänellä on käsissään isoja arpia, jotka hän on tehnyt itse.

– Minulla on täällä kolme uutta arpea Ruotsin muistona. Puhuin äitini kansssa puhelimessa ja hän kertoi olevansa sairas. Silloin tein nämä. Meidän elämämme ei ole kovin hyvää. Kun tulen vihaiseksi, lyön itseäni.

Ne lapset, jotka ilmestyvät Ruotsiin eikä heillä ole paikkaa, on silloin vastuu sosiaalipäivystyksellä. Se on ensimmäinen instanssi, joka otta lapset hoitoonsa.

– Me kuskaamme heidät sosiaaliin jos heillä ei ole mitään paikkaa minne mennä, jos he ovat alle 18, mutta sosiaali päästää heidät pihalle samantien. Nuoret haluavat asua ainakin osittain ulkona, koska haluavat olla vapaita. Mutta sitten taas aikuiset eivät ota heistä sitä vastuuta, jota pitäisi.

– Mitä tarkoitat, että sosiaalitoimi päästää heidät ulos?

– Sosiaalitoimi sanoo, että heillä ei ole joko aikaa tai heillä ei ole budjettia asian suhteen, tai ne eivät ole heidän nuoria. He päästävät nuoret takaisin kadulle Brännkyrkagatanin sosiaalipäivystyksestä.

– Entä jos heidät on etsintäkuulutettu?

– Minä ja muut poliisit olemme nähneet asian omin silmin ja niin se on. Me viemme nuoret sosiaaliin ja he ovat muutaman tunnin päästä takaisin kadulla.

– Mitä luulet, miksi asia on näin?

– En tiedä. Kiinnostuksen puute ja nuoria on todella paljon.

– Niitä on siis paljon?

– Kyllä, kausittain todella paljon.

Lotta Trånders on sosiaalitoimen päällikkö. Hän vahvistaa, että lapset kääntyvät monesti suoraan ovelta eivätkä ota apua vastaan.

– Me teemme aina kaikkemme, jotta saisimme aikaan hyvän suhteen lapseen, jotta he sitten haluaisivat ottaa apua vastaan. Se on meidän tehtävämme, että lapset saavat luottamuksen meihin.

– Onko se ongelmallista, kun lapsi vain menee ulos sosiaalikonttorista takaisin kadulle?

– Tottakai se on ongelmallista. Me emme kuitenkaan voi fyysisesti pitää ketään aloillaan, eikä se olisi edes sallittua millään tavalla. Tämän takia me yritämme kaikin mahdollisin keinoin ylipuhua lasta jäämään luoksemme. Me teemme kaikkemme aivan koko ajan.

– Pitääkö teidän ottaa selville lapsen identiteetti?

– Se ei ole meidän tehtävämme selvittää lasten henkilöllisyyttä. Jos meillä ei ole mitään faktaa, papereita tai tietoja niin me mennään niillä tiedoilla mitkä lapsi kertoo meille.

– Eli teille riittää jos lapsi sanoo etunimensä jos hän haluaa asumisyksikköön?

– Kyllä, se riittää.

Ajattelen paljon Samiria, jonka kanssa tiemme erosivat Helsingissä. Hän, jolla ei ollut mitään unelmia jäljellä ja ainoa vaihtoehto oli elää kadulla. Olin varma, että en enää koskaan tapaa häntä. Sitten tapahtui jotain.

Samir ei halua kertoa miksi hän tuli takaisin tai mitä  Suomessa tapahtui. Mutta nyt hän kysyy minulta, voinko tulla hänen mukaansa sosiaaliin. Samir ei halua, että kuvaamme, sillä hän on hermostunut ja jännittää. Mutta voimme nauhoittaa ääntä.

Menemme sosiaalipäivystykseen. Katulapset käyttävät usein peitenimiä suojatakseen itseään. Kuten sosiaalijohtaja sanoi: ei ole meidän tehtävä ottaa selville lasten identiteettiä. Apua annetaan ilman ehtoja. Kuitenkin nyt tapahtuu juuri mitä tapahtuu.

– Onko sinulla mitään paperia Maahanmuuttovirastosta? He eivät löydä mitään tietoja sinusta.

– He eivät antaneet minulle mitään.

– Oletko kertonut oikean nimesi ja syntymäaikasi? Oletko aiemmin antanut jonkun toisen nimen tai syntymäajan?

– En ole.

– Minkä sosiaalitoimen olet tavannut aiemmin?

– En tiedä, minut rekisteröitiin aiemmin täällä.

Keskustelu jatkuu pitkään samaan tapaan. Hän esittää kysymyksiä Samirin identiteetistä. Samir stressaantuu entisestään ja sanoo minulle, että haluaa lähteä.

– Millaista apua haluat nyt tänään sitten?

– Miten minä pyydän apua? Mitä minä sanon hänelle? Pyydän apua. En puhu hänelle miten hän auttaisi minua. Haluan apua. Hän tietää sen.

– Mutta meidän pitää ensin tietää kuka sinä olet. Ja kuka on ottanut sinusta vastuun tähän asti. Jos sinulla olisi henkkari, se helpottaisi asiaa huomattavasti.

Tulkkimme, joka puhuu arabiaa, puhuu eteläistä murretta ja Samirin ja tulkin on vaikea ymmärtää toisiaan.

– Missä sinun oma sosiaalitoimistosi sijaitsee?

– Taivaassa. Tai maan päällä jossain. Se on täällä, kuinka sen tuolle voi selittää.

– Onko se samassa paikassa kuin missä sinä olet nyt?

– Mitä tarkoittaa "täällä"? Mitä tarkoittaa sana "täällä"?

– Me täällä sosiaalipäivystyksessä olemme vastuussa siitä, että saat majapaikan ensimmäisiksi päiviksi. Mutta sen jälkeen ei meillä ole mitään kontaktia enää. Eli tämä on tilapäinen ratkaisu. Joten me tapaamme täällä harvoin ketään usemman kerran.

– Mutta kai te voitte ohjata hänet jonnekin?

– Tottakai, jos hänellä olisi henkkari.

Samir nousee ja tajuan mitä tapahtuu. Samir häipyy taas. Sosiaalitoimen ovi käy taas. Näen hänestä vilahduksen viimeisen kerran, kun hän nousee metroon.

Sosiaalitoimen päällikkö sanoo keskustelussa, että apua annetaan vaikka identiteetti ei olisi satavarma. Mutta siitä huolimatta nuorten taustaa yritetään selvittää.

Samirin matka on alkanut taas uudestaan. Missä hän on tänään, emme tiedä.

Katulapset ovat keskuudessamme. He istuvat tuntikausia McDonaldseissa ja nukkuvat rottien keskellä puistoissa. Katulapset tekevät mitä osaavat, jotta pysyvät hengissä. Pojat, jotka ovat uusia Euroopassa, ovat tulleet osaksi Ruotsin tulevaisuutta.

– Me emme halua mitään teiltä. Haluamme vain oleskeluluvan. Jos autatte meitä, me autamme teitä. Me olemme nuoria. Ruotsissa on paljon vahuksia ja me olemme nuoria. Me nostamme tämän maan nousuun. Siksi jätimme oman maamme, jotta voimme elää täällä kuolemaamme asti.