Sen jälkeen kun Teuvo Hakkarainen kirjoitti viimeisen
kirjoituksensa, olen joutunut kansainvälisten ihmisoikeussopimusten vastaisesti lukemaan tällaisia otsikoita mediasta:
Iltalehti 21.8.: IS: RKP:n Haglund syyttää Hakkaraista rasismista
Verkkouutiset 21.8.: Teuvo Hakkaraisen muslimikritiikkiä ei pidä katsoa läpi sormien
Uusi Suomi 21.8.: Muslimilta kutsu Teuvo Hakkaraiselle: ”Tarjoan kaupan päälle somalikulttuuria”
Yhteistä näillä kaikilla kirjoituksilla on, että ne ovat kaikki käsittämätöntä roskaa eikä linkkejä kannata klikata. Ne ovat vain muutaman sivistymättömän ja asiaan perehtymättömän henkilön primitiivisiä, pavlovinkoiramaisia reaktioita.
Teuvon kirjoituksen otsikko oli Islamin luonteesta. Kehotankin Nasima Razmyaria (sd), Tuula Väätäistä (sd), Liisa Jaakonsaarta (sd), Carl Haglundia (rkp) ja kaikkia noiden lehtien nimettömiä pääkirjoittajia lukemaan seuraavan Nicolai Sennelsin haastattelun joulukuulta 2009:
Nicolai, kertoisitko lyhyesti tähänastisen elämäntarinasi?
Synnyin vuonna 1976 ja kasvoin Tanskan maaseudulla. Opiskellessani Kööpenhaminassa toimin teinejä avustavana sosiaalityöntekijänä. Psykologian opintojeni aikana soitin myös muutaman vuoden ajan puoliammattilaisessa rockbändissä. Olen tehnyt koko aikuisikäni työtä ongelmanuorten kanssa. Minun on aina ollut helppoa pitää heistä, saada heihin yhteys ja auttaa heitä. Olen kehitellyt uudenlaisia terapiamuotoja, etenkin musliminuorille, ja niitä on kehuttu monissa ammattilehdissä, sanomalehdissä ja radiossa.
Milloin aloit kiinnostua integraatioon ja islamiin liittyvistä kysymyksistä?
Kymmenen vuotta sitten Tanskassa sattui kammottava tapaus. Neljä muslimipoikaa raahasi nuorta naista tukasta pitkin Kööpenhaminan suurinta ostoskatua Strøgetia ja yritti raiskata tämän. Vaikka nainen huusi ja oli selvää että jotakin hirveää oli tekeillä, kukaan ei tehnyt elettäkään estääkseen tätä tapahtumasta. Kuvitelkaa: nuorta naista raahataan pitkin Tanskan vilkkainta ostoskatua eikä kukaan puutu tähän mitenkään. Pahinta mitä itsetunnolleen, henkilökohtaiselle etiikalleen ja humanistisille arvoilleen voi tehdä on olla estämättä pahan tapahtumista, vaikka se sitten merkitsisikin työtoverien, ystävien tai suvun paheksuntaa tai jopa mustaa silmää. Jos autamme heikompiamme vain silloin kun se ei merkitse minkäänlaista riskiä meille itsellemme, olemme hyödyttömiä pelkureita. Nykyään tämä auttaminen ei ole niinkään fyysistä – joskin kaikkien miesten pitäisi mielestäni oppia kamppailutaitoja joko taistelulajeissa tai armeijassa – vaan pikemminkin henkistä. Kirjeiden kirjoittaminen yleisönosastoihin, blogin pitäminen, rehellisten ajatustensa ilmaiseminen keskustelun siirtyessä lounastauolla islamiin tai maahanmuuttoon – kaikki tällainen auttaa paljon. Sen sijaan passiivisena pysyminen samalla kun naisia kohdellaan kaltoin ja epäonnistunut integraatio uhkaa koko arvojärjestelmäämme ja hyvinvointivaltioitamme merkitsee vastuusta vetäytymistä. Etenkin miesten tulisi suhtautua vakavasti osaansa naisten suojelijoina.
Kuten suurin osa tanskalaisista, minäkin olin järkyttynyt raiskaustapauksesta kuullessani. Sekä tapauksen brutaalisuus että naisen jääminen vaille apua tuntui hirvittävältä. Ennen tätä tapausta en ollut ottanut islamin ja muslimimaahanmuuton kritiikkiä kuuleviin korviini, mutta sen jälkeen aloin kuunnella vakavissani. Noihin aikoihin olin edelleen varma että integraatio onnistuisi ennen pitkää ja että jännitteet etnisten ryhmien välillä johtuivat pääasiassa yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Pelkäsin myös arvostelua muiden taholta siinä määrin etten kertonut heille epäilyksistäni. Nyt on toisin: en enää äänestä sosiaalidemokraatteja enkä välitä siitä mitä ihmiset ajattelevat muslimikulttuuria yms. koskevista mielipiteistäni. En ole myöskään enää passiivinen – tunnen kunnia-asiakseni puolustaa alistettuja musliminaisia ja vapauksiamme ja näyttää ihmisille, että meillä on oikeus sanoa kakistelematta mitä mieltä olemme islamista ja muslimimaahanmuutosta.
Sivumennen sanoen: kävi sattumalta niin, että kolme noista neljästä muslimipojasta tuomittiin joksikin aikaa laitokseen jossa minä olin tuolloin töissä. He olivat epävarmoja, hämmentyneitä nuoria miehiä, joilla oli muslimimiehille liiankin tyypilliset sovinistiset asenteet ja voimakas uhrimentaliteetti eikä mitään varsinaisia elämänarvoja, paitsi pyrkimys saada mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä vaivalla.
Kertoisitko konfliktistasi Kööpenhaminan kaupunginhallituksen kanssa?
Tehtyäni vuosia töitä sekä tanskalais- että muslimilasten ja -nuorten kanssa minulle oli valjennut, että näiden kahden kulttuurin välillä on hyvin syviä psykologisia eroja. Nämä erot ovat niin syvällekäyviä että muslimien täytyisi luopua monista perustavista arvoistaan voidakseen integroitua yhteiskuntaamme ja tuntea itsensä tanskalaisiksi, suomalaisiksi, saksalaisiksi jne.
Koska olen rikollisuuteen ja maahanmuuttajiin erikoistunut psykologi, Kööpenhaminan integraatiovastaava Jakob Hougaard kutsui minut osallistumaan integraatiota käsittelevään konferenssiin kaupungintalolla. Keskustelu koski rikollisia maahanmuuttajia, maahanmuuttajia ja integraatiota, maahanmuuttajia ja terrorismia, maahanmuuttajia ja rinnakkaisyhteiskuntia jne. Minua alkoi ärsyttää keskustelun yleinen kulku, sillä kaikki osanottajat niputtivat ”maahanmuuttajat” yhteen ikään kuin he kaikki tulisivat samasta kulttuurista. Esitin omana käsityksenäni että suurin osa ongelmallisista maahanmuuttajista tulee muslimikulttuureista ja että meidän tulisi ratkaisuja ja toimintamalleja miettiessämme ottaa huomioon kulttuuriset tekijät. Tämä oli liian suoraa puhetta sekä Hougaardille että suurimmalle osalle keskustelijoista. Toinen keskustelu konferenssissa koski sitä että meidän pitäisi auttaa rikollisia maahanmuuttajia löytämään rauha elämässään rohkaisemalla heitä suuremmassa määrin uskonnon pariin. Tällöin minä muistutin Hougaardia ja muita keskustelijoita monista Koraanin kohdista, joissa yllytetään muslimeja tekemään rikoksia – ja että monet Kööpenhaminan moskeijoista tiedetään erittäin radikaaleiksi. Tämäkin oli poliitikoille liikaa.
Sittemmin olen väitellyt Kööpenhaminan pormestarin kanssa sanomalehti Jyllands-Postenin nettisivuilla pitämässäni blogissa nimeltä ”Kulttuurien kuilu”. Debatti alkoi siitä että hän lupasi kustantaa muslimien uskonnolliset juhlat, jos nämä auttaisivat häntä tulemaan valituksi uudelleen paikallisissa vaaleissa 17.11.2009. Hän ei muuten voittanut vaaleja. Valitettavasti voittaja, Klaus Bondam, on tavallaan vielä huonompi vaihtoehto: koska hän on avoimesti homoseksuaali ja käyttää meikkiä, hänellä tulee luultavasti olemaan vaikeuksia kommunikoida muslimiyhteisön kanssa.
Miksi muslimien kanssa on niin vaikea saada aikaan dialogia korkeasta rikollisuusasteesta ja integraatio-ongelmista?
Syy piilee kulttuuripsykologiassa. Muslimikulttuurissa ihmiset katsovat, että heidän elämäänsä kontrolloivat pääasiassa ulkopuoliset tekijät: islam, Allah, imaami, perheen isä, kulttuurin normit ja perinteet sekä – aina kun ilmenee jokin ongelma – vääräuskoiset ja etenkin vääräuskoiset auktoriteetit. Länsimaisessa kulttuurissa tilanne on monessa suhteessa päinvastainen. Katsomme olevamme itse vastuussa elämästämme. Pidämme motivaatiotamme, elämänkatsomustamme, ajattelutapaamme, kommunikointi- ja toimintatapojamme tärkeimpinä elämäämme vaikuttavina tekijöinä. Siksi meillä on niin paljon psykiatreja ja terapeutteja, suuri määrä yhteiskuntatieteitä, rivikaupalla elämänhallintakirjoja yms., jotka on kirjoitettu sisintä elämäämme ajatellen ja perustuvat sille ajatukselle että me luomme ja hallitsemme itse elämäämme. Nämä asiat ja tämä katsantokanta puuttuvat muslimikulttuurista. Jos olet muslimi ja sinulla on jokin ongelma, sinua ei ole kasvatettu ajattelemaan: ”Mitä teen väärin koska joudun jatkuvasti vaikeuksiin?” Muslimikulttuurissa katse on aina suunnattu ulkomaailmaan: ”Kuka teki tämän minulle, minun elämälleni?”
Tällainen ajattelutapa saa ihmisen pitämään aina itseään uhrina ja jotakuta tai jotakin ulkopuolista syypäänä ongelmiinsa. Professori Bernard Lewis, kuuluisa islam-historioitsija, on tehnyt saman havainnon. Hän muotoili tämän kulttuurieron niin, että länsimaalaiset kysyvät: ”Mitä tein väärin?”, kun taas muslimit kysyvät: ”Kuka teki tämän minulle?”
Niinpä monet muslimit ovat sitä mieltä etteivät he ole itse vastuussa ongelmistaan. Ja on vaikea puhua ihmiselle hänen ongelmistaan jos hänen mielestään kaikki on jonkun muun syytä...
Liittyykö rikollinen käyttäytyminen jotenkin kasvatukseen?
Mitä suurimmassa määrin. Hyvän kasvatuksen saaneilla ihmisillä on yleensä hyvä itsetunto, he ovat yleensä hyväntuulisia ja osaavat ratkaista ongelmansa rakentavalla tavalla. Heidän on helppo rakastaa lähimmäisiään ja olla hyödyksi sekä heille että itselleen.
Kokeneena ammattipsykologina voin kertoa että useimmilla rikollisilla on sisimmässään paljon vihaa, epävarmuutta ja hyvin vähän kykyä empatiaan. Tärkeä kysymys on seuraava: miksi niin monet muslimit saavat sellaisen kasvatuksen joka tekee heistä rikollisia?
Vastaan kysymykseen analogialla. Jotkin perheet tarjoavat lapsille hyvän kasvuympäristön. He oppivat ottamaan vastuuta, tuntemaan empatiaa ja tajuamaan että tuhoisat tunteet kuten viha, kateellisuus, kostonhalu jne. ovat negatiivisia ja että ne tulee pitää kurissa. Toiset perheet taas tarjoavat huonon kasvuympäristön: lapsista tulee yhteistyökyvyttömiä, haluttomia sopeutumaan yhteiskunnan sääntöihin, piittaamattomia muista ja itsestään jne. Tässä mielessä jokaisessa perheessä on oma kulttuurinsa, omanlaisensa tunne- ja kulttuuriympäristö joka muokkaa siinä kasvavia ihmisiä. Perheet ovat erilaisia ja voivat vaikuttaa ihmisten kehitykseen terveellisellä tai epäterveellisellä tavalla, ja sama pätee myös kulttuureihin.
Ei ole epäilystäkään että muslimikulttuuri tarjoaa yleisesti ottaen epäterveen kasvuympäristön. Sille ominainen vihan ihailu, naisellisten piirteiden (joita psykologiassa kutsutaan ”feminaksi”) tukahduttaminen, epävarma suhde kunniaan, uhrimentaliteetti ja kyvyttömyys nähdä yhteys oman käytöksen ja omien ongelmien välillä on kaikki omiaan luomaan epäkypsiä, aggressiivisia ja matalalla itsetunnolla varustettuja yksilöitä.
Pidetäänkö näkemyksiäsi poliittisina eikä ammattipsykologin esittäminä kiihkottomina havaintoina?
Minua ja kirjaani on toki kritisoitu. Kuten voitte itsekin kuulla, sanon asiat suoraan. Mutta kriitikoillani joko ei ole kokemusta työskentelystä muslimien kanssa tai sitten he ovat itse muslimeja. Kun luennoin opettajille ja sosiaalityöntekijöille kouluissa joissa on paljon muslimeja, he ovat aina samaa mieltä kanssani. Noissa tilaisuuksissa keskustelu ei koske sitä, olenko väärässä vai oikeassa, sillä he kaikki ovat tehneet täsmälleen samanlaisia havaintoja kuin minä. Luentojen päätteeksi siirrymme heti pohtimaan ratkaisuja. Kirjani arvosteltiin hiljattain tanskalaisten ammattipsykologien lehdessä
PsykologNyt. Arvostelu oli hyvin myönteinen ja kirjaa kuvailtiin ”provosoivaksi herätyshuudoksi, vakuuttavaksi ja konkreettisiin esimerkkeihin perustuvaksi”. Myös monet sanomalehdet kirjoittivat siitä myönteisesti ja jopa kuuluisin muslimipoliitikkomme, Naser Khader, joka on itsekin kirjoittanut kirjan muslimikulttuurista, antoi siitä myötämielisen lausunnon. Khaderin mukaan ”Nicolai Sennelsin ammattikokemus on poikkeuksellinen ja hänen selkeät esimerkkinsä tekevät tästä kirjasta pakollista luettavaa jokaiselle opettajalle ja sosiaalityöntekijälle”. Ihmiset joilla on kokemusta muslimeista pitävät minua kokeneena ammattipsykologina.
Mikseivät media ja akateemiset piirit reagoi millään tavoin? Johtuisiko tämä siitä että ne toimittajat ja yliopistoväki, joilla on niin sanoakseni oma lehmä ojassa myönnytyspolitiikassa, olisivat vaarassa joutua luopumaan urastaan? Paluu assimilaatiopolitiikkaan merkitsisi monille monikultturismista uran tehneille ihmisille mediassa ja yliopistoissa henkilökohtaista katastrofia.
Tärkein opinkappale akateemisissa piireissä on se että syyn ja seurauksen laki ei päde muslimien kohdalla. Tarkoitan syyllä ja seurauksella yksinkertaisesti sitä että ihmiset luovat itse oman elämänsä. Yliopistomaailmassa opetetaan että köyhien ja yhteiskunnalle vahingollisten ihmisten kohtalo on meidän muiden käsissämme. Kuitenkin on selvää että muslimit ovat itse vastuussa ongelmistaan kieltäytymällä integroitumasta, oppimasta tanskaa, tarjoamasta lapsilleen koulutusta, työskentelemästä, avautumasta läntiselle kulttuurille jne. Naisellisten piirteiden tukahduttaminen on erityisen vahingollista sekä heidän naisilleen, miehilleen ja lapsilleen että mahdollisuudelle rakentaa vapaita, demokraattisia ja humaaneja yhteiskuntia. Yliopistoväen mielestä syyn ja seurauksen laki pätee ainoastaan rikkaiden ihmisten kohdalla: kun he ovat epätoivoisia tai epäonnistuneita, se on heidän omaa syytään ja heille ihan oikein... Naurettavaa. Jos emme halua näyttää ihmisille, missä määrin he ovat itse vastuussa ongelmistaan, kuinka voimme opettaa heitä ratkaisemaan nuo ongelmat?
Iso-Britannia ja Ruotsi tuntuvat kilpailevan siitä, kumpi on Euroopan mestari lakaisemaan ongelmat maton alle. Tanskaa taas pidetään joskus eräänlaisena vapaamman keskustelun edelläkävijänä. Mutta tämä käsitys Tanskasta ei ehkä ole täysin oikea – osa tanskalaista mielipideilmastoa ovat kuitenkin edelleen Tøger Seidenfaden ja DR. Onko Tanskan politiikassa siis muuttunut viime vuosina niin paljon kuin puheista voisi päätellä?
Tanska on maailmankuulu avoimesta islamia ja muslimimaahanmuuttoa koskevasta keskustelusta. Ja tämä huomio on epäilemättä ansaittu. Sanomalehdissä julkaistaan jatkuvasti kirjeitä joissa kritisoidaan islamia ja muslimien epäonnistunutta integraatiota. Tanskalaiseen kulttuuriin yksinkertaisesti kuuluu, että ihmisiä jotka suuttuvat arvostelusta ja menettävät malttinsa pilkataan julkisesti. Meillä on toki myös ihmisiä jotka eivät tajua islamin ja etnisten jännitteiden vaaraa. Ei ole epäilystäkään että äärivasemmistolaiset lehdet kuten Tøger Seidenfadenin Politiken menettäisivät lukijoita – ja siten myös rahaa – jos ne ottaisivat realistisemman asenteen näihin ongelmiin. Mutta ne menettävät lukijoita joka tapauksessa ja ainoat äärivasemmistolaiset puolueet, Enhdeslisten ja De Radikale Venstre, ovat nekin hiljalleen valumassa eduskunnan viemäristä alas. Normaali kadunmies ja -nainen näkee selvästi mitä maallemme on tapahtumassa. Hän tapaa aggressiivisia muslimeja diskoissa, lastensa kouluissa, metrossa jne. On tärkeää että ihmiset puhuvat näistä asioista. Jokainen joka mainitsee muslimimaahanmuuttoa koskevista huolistaan vaikkapa työpaikalla auttaa monia työtovereitaan ajattelemaan asiaa ja puhumaan siitä avoimemmin töissä, perheaterioilla jne.
Jos saisit päättää, mikä olisi tärkein muutos jonka tekisit tavassa käsitellä muslimimaahanmuuttajia?
Ihmisten kutsuminen täysin erilaisesta kulttuurista asumaan meidän maissamme on suurin sosiologinen koe ihmiskunnan historiassa ja on selvää että se päättyy huonosti. Syvällekäyvät muutokset kokonaisen maanosan demografiassa ovat äärimmäisen vaarallisia. Maahanmuuttajat joilla ei ole halua assimiloitua – siis omaksua kulttuurimme ja tulla länsimaalaisiksi – eivät kuulu tänne. Meidän pitäisi löytää planeetaltamme jokin paikka jossa sellaiset ihmiset voisivat elää ilman painetta sopeutua ja jossa heidän yhteiskunnalle haitallinen käytöksensä, uskonnollinen fanatisminsa ja taloudellinen taakkansa ei vahingoittaisi heidän ympäristöään.
Maahanmuuttokriittisillä keskustelupalstoilla myönnytyspolitiikkaa pidetään onnistuneen integraation täydellisenä vastakohtana. Etenkin muslimivoittoisilla alueilla asuneet tanskalaiset ja ruotsalaiset sanovat että myönnytykset saavat muslimit vain vaatimaan lisää. Onko myönnytyksillä vaikutusta rikollisuuteen? Ovatko kaikki myönnytykset pahasta vai näetkö niissä joitakin valoisia puolia?
Myönnytykset vahvistavat epäilemättä muslimien tunnetta että he ovat voimakkaita ja oikeassa. Se saa myös meidät näyttämään heikoilta heidän silmissään. Heidän uhrimentaliteettinsa kasvaa joka kerta kun joku myönnytyspolitiikan harjoittaja avaa suunsa. Myönnytykset nimittäin kuuluvat läntiseen perinteeseen. Me odotamme että tekemällä kompromisseja ja olemalla ystävällisiä saamme toiset tuntemaan kiitollisuutta ja tekemään parhaansa ratkaistakseen ongelmansa. Muslimit ajattelevat toisin – heidän kulttuurissaan koira joka haukkuu kovimmin pääsee päälliköksi.
Me olemme tottuneet ajattelemaan että vain pienet koirat haukkuvat – isojen koirien ei tarvitse haukkua, koska ne voivat tehdä mitä haluavat. Kun ne haukkuvat, ajattelemme että ne ovat epäkypsiä ja tarvitsevat vain lisää kasvatusta. Tekemällä myönnytyksiä ja kompromisseja omien arvojemme suhteen saamme muslimit pitämään meitä heikkoina ja haavottuvaisina, ja he tuntevat yhä vähemmän tarvetta sopeutua kulttuuriimme. Myönnytyspolitiikka on kuolettava seuraus kyvyttömyydestä ymmärtää tätä oleellista eroa läntisen ja islamilaisen kulttuurin välillä.
Pahinta mitä myönnytyspoliitikot ja poliittinen korrektius ovat saaneet aikaan on se että monet ihmiset pelkäävät sanoa mielipiteensä. Ihmiset pelkäävät vaikuttavansa rasistilta tai saavansa huonon maineen. Minun neuvoni heille on: älkää välittäkö! Jos näkisitte neljän pojan raahaavan tyttöä hiuksista – ettekö yrittäisi estää heitä? Jos olette vakavasti huolissanne islamista ja muslimimaahanmuutosta – eikö teidän vastuunne ole puhua siitä?
Käännös: Veikko Suvanto. Lähde.
